[Pepparspray]: MASENNUS

4 Dec 2010

MASENNUS

Masennuksesta lupasin jo eiliselle. Nukahdin kuitenkin sohvalle ja se jäi.

Muutettuamme Ruotsiin kolme vuotta sitten, huomasin, että minua väsytti jatkuvasti. Ei riittänyt kahdeksan, kymmenen, eikä kahdentoistakaan tunnin yöunet. Väsytti jatkuvasti.
Sisulla menin eteenpäin, kunnes vihdoin hakeuduin lääkäriin.
"Masentunut?"
"No en, väsyttää vain."

Otettiin kaikki mahdolliset verikokeet, eikä mistään löytynyt mitään vikaa. Lääkäri suositteli kokeilemaan
masennuslääkkeitä, josko ne kuitenkin auttaisivat.
Eivät auttaneet ensimmäiset, eivätkä toisetkaan.
En jaksanut aamulla nousta sängystä, Elisan vaipan vaihtaminen ja ruokkiminen tuntuivat mahdottomilta.
Eiiiii, taas pitää vaihtaa vaippa. En jaksa.
Taas sille pitää antaa ruokaa. En vain jaksaisi.
Päivät menivät sumussa. Mikään ylimääräinen ei onnistunut.
Heti herättyäni aloin odottaa hetkeä, jolloin sain laittaa Elisan päiväunille.
Elisan niiltä herättyä odotin miehen kotiintuloa.
Tämän jälkeen Elisan yöunille menoa.

Meni pari kuukautta, että mies tuli kotiin, siivosi, pyykkäsi,
kokkasi ja huolehti Elisan. Itse en jaksanut mitään.
Hävetti. Kyllähän minun nyt piti jaksaa tehdä JOTAIN.
Joka ilta sängyssä maatessani mietin, että no huomenna.
Huomenna siivoan. Huomenna pesen pyykkiä. Huomenna!
Huomisen tultua en kuitenkaan jaksanut sen enempää kuin
edellisenäkään päivänä.

Voisin kuvitella, että sellaisen väsymyksen tunteen, voisi terve ihminen kokea,
kun nukkuisi vain joka toinen yö.
Lattialle pudonnut voileipä, saattaa olla täysin mahdoton ajatus nostaa ylös.
Ei vaan jaksa. Olkoon siinä.
En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, sitä koomaa missä olin.
Vain masennuksen kokenut tietää sen tunteen.

Ulos meneminen ahdisti. Elisa ulkoili ehkä kerran, kaksi viikossa.
Miehen isoisä kuitenkin näki ahdinkoni ja vei Elisaa kävelylle
melkein päivittäin.

Koska lääkkeistä ei ollut apua, pääsin vihdoin terapeutille.
Heti ensimmäisen istunnon päätteeksi, terapeuttini tuijotti minua
suurin silmin ja sanoi:
"Ei ole kyllä ihme, että olet masentunut."

Aloin käymään terapiassa joka viikko.
Välillä oli kausia, jolloin taas jaksoin.
Olin kyllä väsynyt koko ajan, mutta jaksoin tehdä.
Ulkoilu oli silti vähäistä. Pelkkä ajatus ulos lähtemisestä
laukaisi paniikkikohtauksen.
Välillä oli kausia jolloin en jaksanut tehdä mitään.
Tuli maanisen siivouksen kausi. Siivosin, siivosin, siivosin.
Ja taas tuli kausi jolloin en jaksanut mitään.
Terapeuttini kanssa tultiin siihen tulokseen, että olisi parempi
jos aloittaisin ruotsinkielen opiskelun, jotta tapaisin ihmisiä.
Olimme asuneet täällä vuoden, kielitaitoni oli jo aika hyvä,
mutta parannettavaa riitti, jos mielisin joskus päästä opiskelemaan
tai töihin.
Se tarkoitti Elisan päiväkotiin laittamista.
Tämäkin masensi minua.
Olin kuvitellut, että hän olisi kotihoidossa ainakin kolmivuotiaaksi.
Mutta, tästä periaatteesta oli joustettava.
Tiesin, että Elisan oli parempi olla päiväkodissa, kuin kotona äidin
kanssa, joka ei jaksanut tehdä hänen kanssaan mitään.

Ajatus ihmisen pariin palaamisesta piristi.
Kävin koululla tekemässä tasokokeen.
Läpäisin sen kirkkaasti, olisi aika siirtyä seuraavalle tasolle.
Elisan päiväkoti paikkaa ei kuulunut.
En voinut jatkaa koulussa ennen sen saamista.
Oli menossa hyvä jakso, mietimme josko yrittäisimme
toista lasta.
Kauaa siihen ei mennyt kun Willa oli tulollaan.
Raskaushormoonit hyrräsivät ja olo parani.
Jaksoin taas.
Alkoi maaninen ompelu. Ompelin, ompelin ja ompelin.
Jokainen liikenevä hetki meni ompelukoneen parissa.
Päätimme terapeuttini kanssa tauosta.
Ottaisin yhteyttä jos tarvetta tulisi.

Kahdeksan kuukauden jonottamisen jälkeen Elisa sai päiväkotipaikan.
Mietimme mitä tekisimme. En voinut kuvitellakaan aloittavani opiskeluja,
ison mahani kanssa mahtuisi edes pulpetin taakse.
No, kokeillaan miten Elisa viihtyy.
Ja viihtyihän se!
Ryhmä oli aivan ihana, hoitajat vielä ihanampia.
Elisa vietti siellä kolme tuntia, kolmena päivänä viikossa.
Sain hetken hengähdysaikaa.
Willa syntyi. Neuvolassa tiedettiin masennuksestani, joten olivat varpaillaan.
Mutta voin paremmin. Väsytti tietenkin, mutta jaksoin.
Imetys sujui hyvin ja vauva oli rauhallinen. Kaikki näytti paremmalta.

Willan ollessa 1,5kk paras ystäväni, mieheni pikkusisko, tappoi itsensä.
Se ainoa ihminen täällä, joka ymmärsi minua ja masennustani, oli poissa.
Muistikuvat viime talvesta ovat aika hatarat. Kolme, neljä kuukautta meni
taas täysin sumussa. Tähän päälle todettiin Willan allergiat.
Minua väsytti, mutta purin hammasta yhteen ja porskutin menemään.
Oli pakko jaksaa, miehen ja lasten tähden.
Kevään kääntyessä kesään väsyin yhä vaan enemmän.
Sisulla eteenpäin. Ja selvittiin yhdestä päivästä. Ja toisesta.
Sitten kuitenkin eräänä päivänä, lasten huutaessa takapenkillä,
huomasin ajattelevani, joskohan ne olisivat hiljaa jos ajaisin täysillä
tuohon seinään.
Säikähdin. Tajusin, että on aika hakeutua lääkäriin.
En uskaltanut kertoa ajatuksistani edes miehelleni.
Tai ehkä varsinkaan hänelle. Sanoin vain, että väsytti niin paljon,
että oli aika hakeutua taas lääkäriin.
Lääkärissä tein masennustestin, 34 pistettä. Syvä masennus.
Lääkäri määräsi lääkkeet, ja varasi kontrolliajan kahden viikon päähän,
luvattuani, etten tekisi itselleni mitään.
(Tähän väliin lisättäköön,
etten ole koskaan ollut mitenkään itsetuhoinen,
enkä tietoisesti suunnitellut mitään,
lääkäri taisi säikähtää enemmän kuin minä itse.)

Ja ne lääkkeet. Ne toimivat!
Jo muutamassa päivässä huomasin eron.
Jaksoin, jaksoin ja jaksoin.
Väsymys oli poissa.
Mikä ihana tunne!
Olo parani päivä päivältä. Olin onnellinen.
Pitkästä aikaa nautin elämästä. Oli ihanaa herätä aamuisin.

Heinäkuussa kävimme kuitenkin Suomessa, unohdin lääkkeet kotiin.
Palattuamme otin ensimmäisen, ja olin täydellisessä koomassa kaksi päivää.
Sanoin miehelleni, etten vain jaksaisi sitä kahden viikon totuttelujaksoa. Taas.
Että olisin sellaisessa koomassa kaksi viikkoa.
Sovimme, että olisin ilman, mutta jos olo pahenisi, menisin takaisin lääkäriin.

Vielä ei ole tarvinnut palata. Oloni on parantunut pikkuhiljaa ilman lääkkeitä
ja terapiaa.
Isoin asia, joka helpottaa, on ajoissa nukkumaan meneminen. Etten päästä
kertymään liikaa univelkaa.
Nyt sitä taas on, seuraavat kaksi viikkoa aion mennä nukkumaan kello 21:00.

Tällä romaanilla haluan sanoa, että masennusta ei tarvitse hävetä. Se on sairaus,
siinä missä muutkin.
Facebookissa on ryhmä, joka mielestäni kuvaa tätä sairautta hyvin:
"Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on ollut liian vahva,
liian pitkään."

Masennukseen ei toiki tarvita mitään isoa, elämää mullistavaa tapahtumaa.
Riittää, kun ne pienet asiat kertyvät ja kertyvät.
Terapiassa selvisi, että olen ollut masentunut 15-vuotiaasta saakka,
mutta oireet pahenivat vasta Elisan syntymän ja tänne muuton myötä,
niin paljon, että tajusin jonkin olevan vialla.

Huomiseen!
(Piti kirjoittaa toinen jo tänään, mutta tästä postauksesta tulikin
yllättävän pitkä, on aika mennä nukkumaan.)

13 comments:

Suvi said...

Voi, olisi monta henkilökohtaista sanaa tähän sanottavana. Toisaalta taas ei ole. Olen selvinnyt lievimmillä oireilla ja diagnoosilla, vaikka taas elämä on ollut rankka lapsuudesta asti, varsinkin lapsuudessa.

Itku tuli lukiessa ja syvä myötätunto, tahto halata. Voimia sinulle, hienoa, että pärjäät ilman apua, mutta itse ottaisin tuon terapian heti, jos olisi mahdollista.

Halauksia! ♥

Saara, Björn ja Joas said...

Voi, tuo kirjoittamasi meni niin lähelle etten voi muuta kuin sanoa, että tiedän liiankin hyvin. Itse pidän blogia, jotta muistaisin myöhemmin edes jotain Joaksen lapsuudesta. Mullakin masennus on kausittaista ja puhkesi kunnolla Joaksen syntymän jälkeen, vaikka syyt löytyy vuosikymmenten takaa. Välillä on ollut parempia jaksoja, mutta tämä syksy on ollut varmasti elämäni hankalin ja mennyt täysin sumussa. Päätin jokin aika sitten, että tähän on tultava loppu ja aloitan terapian ja hoidan itseni kuntoon, vaikka vihaankin hankalista aiheista kertomista vieraalla kielellä. Mun sydän vain särkyi niin täysin yhtenä aamuna kun kuulin miten Joas sanoi Björnille "shh..äiti on sängyssä, äiti nukkuu taas" aivan kuin puolet vurokaudesta nukkuva äiti olisi jotenkin normaalia. Hereillä ollessani yritän kyllä olla aktiivinen, lukea lapselle ja käydä ulkona kävelyllä, mutta kaikki arkipäivän hommat jää silti miehen harteille ja pieninkin vastoinkäyminen saa mut antamaan periksi. Joskus olen jo pukenut ja meikannut itseni valmiiksi ulos lähtöä varten, mutta sitten en löydä juuri niitä tiettyjä hanskoja ja jään lopulta kotiin sänkyyn makaamaan ja mies ja lapsi joutuu menemään ilman mua.

Hantta said...

Todella ihana kuulla että tällä hetkellä voit paremmin ja jaksat <3 Tekstisi kosketti ja syvästi. Itsellä varmasti on jonkinlaista masennusta ajoittain ilmassa ja välillä sitä apua on yrittänyt neuvolan kautta hakea vaan ei ole vielä helpottanut.

Sinnillä eteenpäin.
Muista että minä kuuntelen kyllä jos haluat puhua.

RubyWoo said...
This comment has been removed by the author.
Ylva said...

Ihana kuulla, että sinulla menee nyt paremmin.

Minua jäi mietityttämään tuo, että masennukseen ei tarvita jotain suurta mullistusta, vaan riittää, että pieniä asioita vaan kertyy. Ja ennen kaikkea tuo: "Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on ollut liian vahva,liian pitkään."

Minulla on tällä vuosituhannella ollut monta aihetta masennukseen, lähinnä läheisten kuolemia, joista osaa en ole edes käsitellyt vielä. Lisäksi kaksostemme vauva-aikana olin aika tiukilla ja nyt huomaan, että jollain tapaa se tiukkuus seuraa minua vieläkin.

Olen ollut vahva ja sitä vahvuutta monet ovat ihmetelleet. Nyt jäinkin miettimään, olenko ollut liian vahva liian kauan...?

Sen olen jo huomannut ja sanonutkin kyllä, että seuraavasta menetyksestä en enää tolpilleni nouse. Se olisi jo liikaa.

Rutistus sinulle!

Roosa said...

Voimia sinulle, jaksoit hienosti kirjoittaa asiasta, tuo on niin tuttua minulle ja monelle.
Itse kärsin myös masennuksesta ja ahdistuksesta teininä, mutta pääsin siitä yli. Lopullinen niitti tuli kun poikani sairastui autismiin ja muutimme takaisin Suomeen, yht'äkkiä kaikki voimat katosivat jonnekin. Jotenkin tsemppasin päivän, mutta kotona olin illat vain väsynyt itkevä kasa.
Lääkkeet ja kolme vuotta terapiaa auttoivat aika paljon, tosin olen tasaisin väliajoin joutunut turvautumaan lääkkeisiin uudestaan kun elämään on tullut uusia kriisejä, mutta nyt jaksan taas olla äiti ja ihminen : )
Halaus sinne!

Sani said...

Ihana tällainen suora teksti.
Itsekkin pienoisen masennuksen aikanaan läpikäyneenä ja lähipiirissä masennusta sairastavia, joten tämä kosketti.
Nämä on asioita joista pitäisi puhua enemmän näin avoimesti.

Hienoa että siellä menee jo paremmin, voimia halauksen kera!

Suvi. said...

Kiitos kaikille <3

Ihana lukea, että blogimaailmassakin löytyy muitankin!

Ylva, kannattaa tehdä netissä masennustesti, löytyy ihan googlettamalla. Eihän tuo täysin 100% ole, mutta antaa viitteitä siihen, josko olisi aika hakeutua lääkäriin.
Ihminen voi masentua ihan mistä vaan, siihen ei tarvita kuin pari pientä juttua, jos on herkkä masentumaan!
Ja mitä aikaisemmin oireet huomataan ja hoito aloitetaan, niin sitä helpommin ja nopeammin hoito yleensä vaikuttaa. Älä päästä liian pitkälle!

Tiedän, että tämä ei ole itselläni tässä. Varmasti joudun vielä palaamaan terapiaan ja ehkä syömään lääkkeitäkin, kun voimat loppuvat. Mutta jos jotain olen tässä oppinut, niin yritän nauttia näistä päivistä, kun energiaa on.
Ulkoilu lasten kanssa on edelleen ahdistavaa, en tiedä mikä siinä on, en vain saa aikaiseksi. Löydän aina jotain "tärkeämpää" tekemistä.
Odottelen sitä vielä parempaa, että pääsisin sinne uloskin.
En noin muutenkaan ole koskaan ollut mikään ulkoiluihminen, ehkä tämä on jotain sellaista.
No, en jaksa stressata, teen niin paljon kuin jaksan ja tuntuu hyvältä!

Kiitos vielä kaikille <3

TIINA said...

Anonymous said...

Ei ole sanoja,On vain syvä tunne.Kerroit upeasti ja rohkeasti kokemuksistasi, minullekkin niin tutusta asiasta!

Nenna said...

Heippa! Postauksesta on jo kauan aikaa, mutta haluan silti kommentoida. Itse olen nyt kymmenisen kuukautta ollut kotona masennuksen takia. En ole uskaltanut ja kehdannut hakeutua lääkäriin, jotenkin tuntuu, ettei mua otettaisi tosissaan.. Tänään viimeksi sain hirveän itkukohtauksen kaupassa, pelkkä kassalle meno ahdisti ja halusin vain äkkiä kotiin. Ehkä tämän rohkaisemana hakeudun maanantaina lääkärille. Olen ollut todella lääkevastainen, mutta kenties niistä sittenkin voisi olla apua :) Ihana kuulla, että sinä olet päässyt yli masennuksesta! :))

glenni said...

mikä ihana kirjoitus! itse olen myös ollut pidempään masentunut - välillä enemmän, välillä vähemmän ja tää koirjotus antoi taas lisää voimaa itsellekin ja etenkin tuo fb-ryhmän juttu ♥ kiitos!!!

Irina - White & Fresh said...

Tietyiltä osin paljon tuttua, mutta paljon sellaistakin, josta ei ole ihan samanlaista kokemuksesta. Yleisellä tasolla voi kuitenkin sanoa, että tiedän osittain mistä kerroit. <3

Post a Comment

Kiitos viestistäsi ♥