JOULULOUNAS

Käytiin joululounaalla faffan luona.

Nähtiin serkkuja.

Leikittiin ja riehuttiin niiden kanssa.

 Oli hauskaa.

Rähmäsilmä.

PYJAMA BANAANIT

 Tänään oli viime perjantain vastakohtapäivä.

 Imuriin tartuin vasta yhden aikaan.

 En oikein päässyt vauhtiin koko päivänä.

 Makuuhuoneeseen vaihdettiin saapuvan joulun kunniaksi vihreät lakanat.

 Josko sitä viikonloppuna hakisi niitä joulukoristeita.

Elisa niistä touhottaa, olen luvannut.

Nyt tuntuu vain hölmöltä, kun lähetään kuitenkin tiistaina Suomeen.

Koristella nyt parin päivän takia.

 Noh, lupaus on lupaus.

Pappa tuli kotiin ja ihmetteli

miten me kaikki ollaan vielä pyjamissa.

Perunoita kuoriessa alkoi päänsärky.

Ruuan jälkeen alkoi särkeä poskiontelot.

Pappa vei lapset suihkuun, itse menin hetkeksi peiton alle.

Nukahdin tietenkin.

Ja heräsin 21:15.

Olo on edelleen kaamea.

No, selvisi ainakin syy, miksi koko päivä meni niin nihkeästi.

Willakin on tulossa kipeäksi. Huutelee vain sängyssään eikä suostu nukahtamaan.

Silmätulehdus sillä jo on, aamulla rähmi vasen, nyt jo molemmat.

Tää on niin tätä taas.

ILTAPALALLA

 Arvaapa mitä sain tänään iltapalaksi?

  Joo, voileipää.

  Mutta mitä muuta?

 

Joko arvaat?

KIELIKYLPYÄ

Meillähän siis puhutaan kotona kolmea kieltä. Minä puhun lapsille suomea, mies ruotsia ja keskenämme puhumme englantia. Elisa ymmärtää suomea ja ruotsia, puhuu ruotsia enemmän kuin suomea.

Lauseenrakenne on suurimmaksi osaksi ruotsia. Minulle puhuttaessa pääsanat tulevat kuitenkin suomeksi.

"Ska jag ha haalari på mig?"

"Nu ska vi gå till päiväkoti!"

"Ska Willa gå nukkumaan?"

"Ska vi åka med lentokone och bussi?"

"Varför ska vi åka med laiva?"

"Jag ska ha min Lille Skutt laukku med mig."

"Jag vill sova i mammas sänky."

Minä puhun lapsille itsestäni äitinä. Elisa silti kutsuu minua mammaksi. Sillon harvoin kun hän sanoo "äiti", se oikein särähtää korvaan, hyvällä tavalla toki.

Englanniksi on tähän saakka sanonut vain "Oh yeah!" "Oh no!" "Thank you" "Daddy wait!", emmekä ole huomanneet hänen ymmärtävän mitä me puhumme keskenämme. Tähän on nyt kuitenkin tullut muutos.

Sunnuntaina pappa sanoi minulle: "Elisa is gonna go early to bed today."

Elisa alkoi huutamaan: "Nej, jag vill inte gå lägga mig!"

Eilen pappa sanoi minulle: "You go and brush her theet, I'll read the book today."

Elisa tähän: "Nej, jag vill inte borsta tänderna!"

Se siitä "salakielestä". Pitää alkaa miettiä mitä sanoo.

Niin, ja osaahan tuo vielä: "Peikin te loo!" ja muodostaa pirun sarvet sormillaan.

(Braking The Law)

VAUHTISIIVOUSPÄIVÄ

 Tänään oli kumman energinen päivä.

Molemmat pesukoneet olivat käynnissä jo ennen yhdeksää.

 Ennen kymmentä oli jo suoritettu imurointi. 

 Yleensä vasta kymmenen aikaan, alan miettiä,

että josko sitä aloittaisi lelujen keräämisen.

Puoli yhdeltä tuli faffa hakemaan Elisan yökylään.

Eipä tuo sinne kuitenkaan suostunut yöksi jäämään,

faffa toi illalla takaisin.

Iltapäivä oli kuitenkin ihana.

Se H-I-L-J-A-I-S-U-U-S.

Elisa ei ole koskaan oikeastaan hiljaa.

Suu käy koko ajan.

Paljon on asiaa.

Kuumaa kakaota,

kermavaahtoa ja suklaakastiketta.

Ja se HILJAISUUS.

PAKETTI

Tänään tuli postissa paketti!

Se oli päivätty jo 26.11.

Taisi olla rankka matka!

Kuvaus piti hoitaa nopeasti, yhdet pienet sormet havittelivat hiuspinniä ja korttia.

(Toiset avasivat selkäni takana roskiskaapin ja ihmettelivät päivän saldoa.)

Miten tiesitkään, että meillä on menossa Peppi-kausi?

Parisen viikkoa sitten tuli iso huuto, kun joulukalenteria oltiin ostamassa,

eikä äiti suostunut ostamaan Peppiä. En edes tiedä mitä tuo havitteli,

aloitti jo kaupan ovella sisään mennessä huutamisen

"Jag vill ha Pippii, mamma osta mig Pippii, Mamma! Men jag vill! Varför kan

du inte ostaa Pippi? Jag inte halua den, jag vill ha Pippiiiiiii!"

Nuo tarrat ovat niin hienoja, etten raaski niitä antaa Elisalle yksin liimailtavaksi.

Säästetään ne yhteisiin askarteluhetkiin.

Ja tuo pinni oli päässä jo ennen kun ehdin itse edes tajuta, että se on pinni!

"Kolla mamma, pinviinen, kolla pinviinen!"

Mutta, vaikka matka kestikin, ei olisi paketti sopivampaan saumaan voinut saapua.

Pappa soitti aamulla.

"Minä laitan sitten lapset nukkumaan tänään. Kylvetän ne, ruokin ja leikin, saat olla vapalla koko illan."

Mistäs nyt tuulee, mietin.

Ja sieltähän se tuli.

"Pomo pyysi huomenna katsomaan jäkismatsia, käydään sitä ennen jossain syömässä."

Että näin.

Tällä mammalla on vapaailta!

Aion sulkeutua makuuhuoneeseen tuon karkkipussin ja läppärin kanssa.

Ja vain olla.

Laittaa vähän musiikkia, ettei lasten huudot kuulu. Ihanaa!

Voisi kai sitä johonkin lähetäkin, mutta en jaksa.

Oma sänky kullan kallis ♥

Kiitos vapaaillan kruunaamisesta, Salaiseni!

P.S. Meni tuo kalenteri-idea ihan pyllylleen,

en vain millään ehdi postata jotain joka päivä.

Josko tänään kuitenkin.

RAKAS PIKKUSISKONI

Niin, se suurin syy. Se elämän mullistus.

 Marraskuu 2000.

13-vuotias pikkusiskoni putoaa kotona portaista.

 Hapenpuute aivoissa, johti pysyvään,

laaja-alaiseen, aivovammaan.

Lääkäri ennusti Annan istuvan pyörätuolissa

lopun ikäänsä.

Saman lääkärin mukaan Anna ei tulisi myöskään koskaan puhumaan

tai pääsisi eroon stoomaletkusta, jonka kautta ravinto

kulki vatsapeitteiden läpi suoraan mahalaukkuun.

 

 Jokin lääkäriäkin suurempi voima,

oli kuitenkin päättänyt toisin.

 Työtä oli kuitenkin tehtävä.

 

Kuntoutusten, äitini päättäväisyyden ja

luovuttamattomuuden ansiosta, 

Anna alkoi pikkuhiljaa edistyä.

 

Pienimmätkin edistysaskeleet

olivat meille kuin suuria ihmeitä.

Ensimmäinen hymy,

ensimmäinen äännähdys

tai

katseen kohdistaminen

hänelle juttelevaan henkilöön.

Kuntoutumisen myötä Annan kasvonpiirteet

alkoivat palata ennalleen.

Onnettomuudesta on kulunut nyt kymmenen vuotta.

Anna on laittanut uusiksi kaikki lääkäreiden ennusteet.

Anna kävelee, syö itse ja puhuu.

Kuntoutus jatkuu edelleen.

Pikkusiskoni on osoittanut,

että ihmeitä tapahtuu joka päivä.

Kiitos, että jaksoit taistella.

Kiitos, ettet jättänyt meitä ♥

Tämä lehtijuttu julkaistiin vuonna 2006.

P.S. Kiitos kommenteista.

Ihana nähdä, etten ole täällä blogimaailmassakaan ainut ♥

Vastailen huomenissa.

MASENNUS

Masennuksesta lupasin jo eiliselle. Nukahdin kuitenkin sohvalle ja se jäi.

Muutettuamme Ruotsiin kolme vuotta sitten, huomasin, että minua väsytti jatkuvasti. Ei riittänyt kahdeksan, kymmenen, eikä kahdentoistakaan tunnin yöunet. Väsytti jatkuvasti.

Sisulla menin eteenpäin, kunnes vihdoin hakeuduin lääkäriin.

"Masentunut?"

"No en, väsyttää vain."

Otettiin kaikki mahdolliset verikokeet, eikä mistään löytynyt mitään vikaa. Lääkäri suositteli kokeilemaan

masennuslääkkeitä, josko ne kuitenkin auttaisivat.

Eivät auttaneet ensimmäiset, eivätkä toisetkaan.

En jaksanut aamulla nousta sängystä, Elisan vaipan vaihtaminen ja ruokkiminen tuntuivat mahdottomilta.

Eiiiii, taas pitää vaihtaa vaippa. En jaksa.

Taas sille pitää antaa ruokaa. En vain jaksaisi.

Päivät menivät sumussa. Mikään ylimääräinen ei onnistunut.

Heti herättyäni aloin odottaa hetkeä, jolloin sain laittaa Elisan päiväunille.

Elisan niiltä herättyä odotin miehen kotiintuloa.

Tämän jälkeen Elisan yöunille menoa.

Meni pari kuukautta, että mies tuli kotiin, siivosi, pyykkäsi,

kokkasi ja huolehti Elisan. Itse en jaksanut mitään.

Hävetti. Kyllähän minun nyt piti jaksaa tehdä JOTAIN.

Joka ilta sängyssä maatessani mietin, että no huomenna.

Huomenna siivoan. Huomenna pesen pyykkiä. Huomenna!

Huomisen tultua en kuitenkaan jaksanut sen enempää kuin

edellisenäkään päivänä.

Voisin kuvitella, että sellaisen väsymyksen tunteen, voisi terve ihminen kokea,

kun nukkuisi vain joka toinen yö.

Lattialle pudonnut voileipä, saattaa olla täysin mahdoton ajatus nostaa ylös.

Ei vaan jaksa. Olkoon siinä.

En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, sitä koomaa missä olin.

Vain masennuksen kokenut tietää sen tunteen.

Ulos meneminen ahdisti. Elisa ulkoili ehkä kerran, kaksi viikossa.

Miehen isoisä kuitenkin näki ahdinkoni ja vei Elisaa kävelylle

melkein päivittäin.

Koska lääkkeistä ei ollut apua, pääsin vihdoin terapeutille.

Heti ensimmäisen istunnon päätteeksi, terapeuttini tuijotti minua

suurin silmin ja sanoi:

"Ei ole kyllä ihme, että olet masentunut."

Aloin käymään terapiassa joka viikko.

Välillä oli kausia, jolloin taas jaksoin.

Olin kyllä väsynyt koko ajan, mutta jaksoin tehdä.

Ulkoilu oli silti vähäistä. Pelkkä ajatus ulos lähtemisestä

laukaisi paniikkikohtauksen.

Välillä oli kausia jolloin en jaksanut tehdä mitään.

Tuli maanisen siivouksen kausi. Siivosin, siivosin, siivosin.

Ja taas tuli kausi jolloin en jaksanut mitään.

Terapeuttini kanssa tultiin siihen tulokseen, että olisi parempi

jos aloittaisin ruotsinkielen opiskelun, jotta tapaisin ihmisiä.

Olimme asuneet täällä vuoden, kielitaitoni oli jo aika hyvä,

mutta parannettavaa riitti, jos mielisin joskus päästä opiskelemaan

tai töihin.

Se tarkoitti Elisan päiväkotiin laittamista.

Tämäkin masensi minua.

Olin kuvitellut, että hän olisi kotihoidossa ainakin kolmivuotiaaksi.

Mutta, tästä periaatteesta oli joustettava.

Tiesin, että Elisan oli parempi olla päiväkodissa, kuin kotona äidin

kanssa, joka ei jaksanut tehdä hänen kanssaan mitään.

Ajatus ihmisen pariin palaamisesta piristi.

Kävin koululla tekemässä tasokokeen.

Läpäisin sen kirkkaasti, olisi aika siirtyä seuraavalle tasolle.

Elisan päiväkoti paikkaa ei kuulunut.

En voinut jatkaa koulussa ennen sen saamista.

Oli menossa hyvä jakso, mietimme josko yrittäisimme

toista lasta.

Kauaa siihen ei mennyt kun Willa oli tulollaan.

Raskaushormoonit hyrräsivät ja olo parani.

Jaksoin taas.

Alkoi maaninen ompelu. Ompelin, ompelin ja ompelin.

Jokainen liikenevä hetki meni ompelukoneen parissa.

Päätimme terapeuttini kanssa tauosta.

Ottaisin yhteyttä jos tarvetta tulisi.

Kahdeksan kuukauden jonottamisen jälkeen Elisa sai päiväkotipaikan.

Mietimme mitä tekisimme. En voinut kuvitellakaan aloittavani opiskeluja,

ison mahani kanssa mahtuisi edes pulpetin taakse.

No, kokeillaan miten Elisa viihtyy.

Ja viihtyihän se!

Ryhmä oli aivan ihana, hoitajat vielä ihanampia.

Elisa vietti siellä kolme tuntia, kolmena päivänä viikossa.

Sain hetken hengähdysaikaa.

Willa syntyi. Neuvolassa tiedettiin masennuksestani, joten olivat varpaillaan.

Mutta voin paremmin. Väsytti tietenkin, mutta jaksoin.

Imetys sujui hyvin ja vauva oli rauhallinen. Kaikki näytti paremmalta.

Willan ollessa 1,5kk paras ystäväni, mieheni pikkusisko, tappoi itsensä.

Se ainoa ihminen täällä, joka ymmärsi minua ja masennustani, oli poissa.

Muistikuvat viime talvesta ovat aika hatarat. Kolme, neljä kuukautta meni

taas täysin sumussa. Tähän päälle todettiin Willan allergiat.

Minua väsytti, mutta purin hammasta yhteen ja porskutin menemään.

Oli pakko jaksaa, miehen ja lasten tähden.

Kevään kääntyessä kesään väsyin yhä vaan enemmän.

Sisulla eteenpäin. Ja selvittiin yhdestä päivästä. Ja toisesta.

Sitten kuitenkin eräänä päivänä, lasten huutaessa takapenkillä,

huomasin ajattelevani, joskohan ne olisivat hiljaa jos ajaisin täysillä

tuohon seinään.

Säikähdin. Tajusin, että on aika hakeutua lääkäriin.

En uskaltanut kertoa ajatuksistani edes miehelleni.

Tai ehkä varsinkaan hänelle. Sanoin vain, että väsytti niin paljon,

että oli aika hakeutua taas lääkäriin.

Lääkärissä tein masennustestin, 34 pistettä. Syvä masennus.

Lääkäri määräsi lääkkeet, ja varasi kontrolliajan kahden viikon päähän,

luvattuani, etten tekisi itselleni mitään.

(Tähän väliin lisättäköön,

etten ole koskaan ollut mitenkään itsetuhoinen,

enkä tietoisesti suunnitellut mitään,

lääkäri taisi säikähtää enemmän kuin minä itse.)

Ja ne lääkkeet. Ne toimivat!

Jo muutamassa päivässä huomasin eron.

Jaksoin, jaksoin ja jaksoin.

Väsymys oli poissa.

Mikä ihana tunne!

Olo parani päivä päivältä. Olin onnellinen.

Pitkästä aikaa nautin elämästä. Oli ihanaa herätä aamuisin.

Heinäkuussa kävimme kuitenkin Suomessa, unohdin lääkkeet kotiin.

Palattuamme otin ensimmäisen, ja olin täydellisessä koomassa kaksi päivää.

Sanoin miehelleni, etten vain jaksaisi sitä kahden viikon totuttelujaksoa. Taas.

Että olisin sellaisessa koomassa kaksi viikkoa.

Sovimme, että olisin ilman, mutta jos olo pahenisi, menisin takaisin lääkäriin.

Vielä ei ole tarvinnut palata. Oloni on parantunut pikkuhiljaa ilman lääkkeitä

ja terapiaa.

Isoin asia, joka helpottaa, on ajoissa nukkumaan meneminen. Etten päästä

kertymään liikaa univelkaa.

Nyt sitä taas on, seuraavat kaksi viikkoa aion mennä nukkumaan kello 21:00.

Tällä romaanilla haluan sanoa, että masennusta ei tarvitse hävetä. Se on sairaus,

siinä missä muutkin.

Facebookissa on ryhmä, joka mielestäni kuvaa tätä sairautta hyvin:

"Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on ollut liian vahva,

liian pitkään."

Masennukseen ei toiki tarvita mitään isoa, elämää mullistavaa tapahtumaa.

Riittää, kun ne pienet asiat kertyvät ja kertyvät.

Terapiassa selvisi, että olen ollut masentunut 15-vuotiaasta saakka,

mutta oireet pahenivat vasta Elisan syntymän ja tänne muuton myötä,

niin paljon, että tajusin jonkin olevan vialla.

Huomiseen!

(Piti kirjoittaa toinen jo tänään, mutta tästä postauksesta tulikin

yllättävän pitkä, on aika mennä nukkumaan.)

JOULUKALENTERI

Mietin jotain joulukalenteria,

mutta kun se postaus itsestänikin on tekemättä.

Olen yrittänyt.

Olen miettinyt.

Mutta kokonaista tekstiä en ole saanut aikaiseksi.

Siksi yhdistänkin nyt nämä kaksi.

Jouluaattoon asti kerron joka päivä jonkun asian itsestäni.

Jaa täh?